Suurin elämys esityksemme vastaanoton lisäksi oli vierailu Kanton-oopperan harjoitussalissa, jossa alan huiput näyttivät meille kolme erilaista näytettä oopperasta, jonka juuret ulottuvat Yuan-dynastiaan 1200–1300-luvuille. Kanton-oopperan esiintyjien on osattava näyttelemisen, laulamisen ja musiikin lisäksi akrobatiaa ja muuta tarkkaa kehonhallintaa. Silmien liikekin oli koreografioitua. Taiturit alkavat opiskella ammattiinsa 10–12 -vuotiaina ja koulutus kestää kuusi vuotta.
Huomattavasti haaleampi elämys oli käydä katsomassa Teatteri 13:ssa heidän tulkintaansa Shakespearen Venetsian kauppiaasta. Vaikka meidän opiskelijat ovat sitä mieltä, että kiinaa ei voi liikkumatta puhua, paikalliset näyttelijät osoittivat, että samanlaista pönötystä Shakespearen esittäminen siellä on kuin usein muuallakin. Yhdellä näyttelijällä ei ollut muuta liikettä kuin käsien levittely ja epätietoisuutta hän ilmaisi rynnistämällä toistuvasti n. puolentoista metrin päähän puhuvasta vastanäyttelijästä. Hauskaa kyllä oli huomata, että kieli, joka viime marraskuussa oli käsittämätönta tsingtsongia, on alkanut avautua ja huomasin tunnistavani sanoja sieltä täältä ja jopa ymmärtäväni jotain. Tärkeintä oli kuitenkin havaita se, että kiinalainen näyttämöpuheemme ei ollut tolkuttoman kaukana paikallisten, hyvien puhujien kiinasta.
Puheteatteria suurempi elämys oli käydä buddhalaisessa temppelissä, joka löytyi vilkkaiden ostoskatujen siimeksestä. Paikoissa, joissa harjoitetaan rukousta ja mietiskelyä, on aina puhdistava ja rauhoittava ilmapiiri, on jumala läsnä sitten missä muodossa hyvänsä. Hun opastuksella sytytimme suitsukkeet Buddhalle toivottuamme ensin jotain. Minä toivoin, että osaisin olla tyytyväinen elämääni juuri sellaisena kuin se kulloisenakin hetkenä näyttäytyy, haikailematta muuta. Temppelissä tämän ajatteleminen oli helppoa, kiivailla ostoskaduilla vaikeampaa.
Temppelissä ei saanut kuvata, mutta sisäänkäynti kadulta näytti tältä:
Olen kerran aiemmin ollut Kiinassa, muistaakseni vuonna 1996. Katsellessani nyt Guangzhoun keskustaa oli vaikea uskoa, että kyse on samasta maasta, koska kehitys ja kaupallistuminen on ollut niin hurjaa. Hyvä puoli oli se, että ihmiset ovat erilaisia kuin silloin, vähemmän umpimielisiä ja epäluuloisia. Länkkäri ei ole enää ihmetyksen aihe, joskin kyllä aika ajoin tuijotuksen kohde. Huono puoli oli järkyttävä tavaranpaljous ja rättikauppojen määrä. Kaikenlaista valoshowta ja pilvenpiirtäjää oli tarjolla:
Viimeisen suuren elämyksen saimme juuri ennen kotimatkan alkua, maistiaiset kalligrafiakurssista. Heti kyllä ymmärsi taidon meditatiivisen ja keskittymistä vaativan luonteen. "Kirjoitettu kieli on maalausta ja puhuttu kieli on musiikkia", ihmetteli Aku tänään Aamulehden haastattelussa (21.5.2013, B 15) kiinan kieltä.
Tässä Aadolfit kalligrafiakurssilla:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti