Olen eilen ja tänään jutellut opiskelijoiden kanssa heidän kokemuksistaan, joita tosin on varsinkin tässä vaiheessa osin vielä vaikeaa sanallistaa, kun prosessi on vielä kesken (ja koska varsinkin äänellisiä ja muita kehollisia kokemuksia on vaikea sanallistaa ylipäätään). Halusin kuitenkin kerätä nyt lämpimäiset ja syksyllä sitten palaamme asiaan, katsomme esitystaltioinnin ja reflektoimme kokemuksia jälkijättöisesti. Silloin voimme myös miettiä, mitä opiskelijat voivat ja mitä on syytä viedä mukanaan seuraavaan, suomeksi tehtävään proggikseen.
Tässä vaiheessa vaikuttaa, että opiskelijoiden kokemukset ovat samansuuntaisia kuin italiaksi ja espanjaksi näytellessä. Olennaista ei siis niinkään ole mikä kieli on kyseessä vaan tottumuksien ulkopuolelle ajautuminen. Joillekin kokemus on jälleen ollut vapauttava: uskaltaa käyttää ääntään isommin, laajemmin. Opiskelijat ovat sanoneet: "Pakko arvostaa tekstiä enemmän, jokaista sanaa", "On luotettava, että puhe ratkoo asioita","Ymmärrän nyt, minkä energian repliikki ansaitsee", ja silti tämä ei tarkoita paikoillaan pönötystä vaan täyttä läsnäoloa äänessä ja kehossa. Koska rupeama on ollut kiivastahtinen ja intensiivinen, ei ole ollut aikaa problematisoida. Nyt kun puhe on tullut tutummaksi, jotkut kertovat, että tietoisuus palaa aivokuorelle, joka arvottaa ja huomauttaa, mitä kohtia ei ole näyttelijäntyöllisesti ratkonut. Aiemmin on vain ollut täydesti sana kerrallaan kehossaan läsnä.
Nautin suunnattomasti kuunnellessani Lauraa, joka estottomasti iloitsee äänestään ja kailottaa voimakkaammin kuin kukaan muu, vaikka ennen Nätyä joku "pedagogi" oli sanonut, ettei hänestä voi tulla näyttelijää, koska hänen äänensä ei muka riitä. Tai seurata, miten Antti pääsee irti puhumiseen liittyvistä peloistaan, uskaltaa avata suunsa ja antaa mennä. Julkeasti, hetkeksi ilman itsekritiikin halvaannuttavaa vaikutusta. Sellainen tekee ihmiselle välillä hyvää, vaikka sinne pääseminen voi olla vaikea ja kivuliaskin prosessi.
Muutama opiskelija on havainnut matomaisen, kiemurtelevan virtauksen kropassaan kiinaa puhuessaan. Jotain siitä näkyy esimerkiksi tässä Emman, Annuskan ja Paavon kohtauksessa:
Joitain erojakin opiskelijoiden kokemuksissa aikaisempiin vieraskielisiin proggiksiimme verrattuna kuitenkin on, kuten se, että italian ja espanjan kielen mukana hahmoihin ujuttautui kieleen liittyviä stereotypioita macho-miehistä ym. Kiinan kielessä tällaista kuvastoa on käytössä vähemmän, ja muutamat opiskelijat ovatkin kertoneet, että hahmoista on tullut oudompia ja leikkisämpiä, jopa vähemmän stereotyyppisesti "sisäkköjä", "naistennaurattajia" ym, mitä teksti olisi antanut olettaa.
Mutta nyt täytyy mennä laittamaan ripsiin väriä, sillä Kiinan suurlähetystöstä tulee tänään väkeä katsomaan ja käymme ennen esitystä syömässä. Tervetuloa katsomaan esitystä! Toivottavasti siitä välittyy jotain Akun kokemuksesta: "Kiinassa tajusin, että teatterin tehtävä on vuorovaikutus, rakentaa siltoja erilaisten ihmisten välille ja voimistaa yhteenkuuluvuuden tunnetta."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti