Tohvelisankarin rouva

Tohvelisankarin rouva
kuva: Markku Mäkiranta

keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Läsnäoloa, estottomuutta ja kiemurtelua

Eilen oli esityksessä täpötäysi sali ja hyvin näyttää täyttyvän tämäkin ilta. Hienoa!

Olen eilen ja tänään jutellut opiskelijoiden kanssa heidän kokemuksistaan, joita tosin on varsinkin tässä vaiheessa osin vielä vaikeaa sanallistaa, kun prosessi on vielä kesken (ja koska varsinkin äänellisiä ja muita kehollisia kokemuksia on vaikea sanallistaa ylipäätään). Halusin kuitenkin kerätä nyt lämpimäiset ja syksyllä sitten palaamme asiaan, katsomme esitystaltioinnin ja reflektoimme kokemuksia jälkijättöisesti.  Silloin voimme myös miettiä, mitä opiskelijat voivat ja mitä on syytä viedä mukanaan seuraavaan, suomeksi tehtävään proggikseen.

Tässä vaiheessa vaikuttaa, että opiskelijoiden kokemukset ovat samansuuntaisia kuin italiaksi ja espanjaksi näytellessä. Olennaista ei siis niinkään ole mikä kieli on kyseessä vaan tottumuksien ulkopuolelle ajautuminen. Joillekin kokemus on jälleen ollut vapauttava: uskaltaa käyttää ääntään isommin, laajemmin. Opiskelijat ovat sanoneet: "Pakko arvostaa tekstiä enemmän, jokaista sanaa", "On luotettava, että puhe ratkoo asioita","Ymmärrän nyt, minkä energian repliikki ansaitsee", ja silti tämä ei tarkoita paikoillaan pönötystä vaan täyttä läsnäoloa äänessä ja kehossa. Koska rupeama on ollut kiivastahtinen ja intensiivinen, ei ole ollut aikaa problematisoida. Nyt kun puhe on tullut tutummaksi, jotkut kertovat, että tietoisuus palaa aivokuorelle, joka arvottaa ja huomauttaa, mitä kohtia ei ole näyttelijäntyöllisesti ratkonut. Aiemmin on vain ollut täydesti sana kerrallaan kehossaan läsnä.

 Nautin suunnattomasti kuunnellessani Lauraa, joka estottomasti iloitsee äänestään ja  kailottaa voimakkaammin kuin kukaan muu, vaikka ennen Nätyä joku "pedagogi" oli sanonut, ettei hänestä voi tulla näyttelijää, koska hänen äänensä ei muka riitä. Tai seurata, miten Antti pääsee irti puhumiseen liittyvistä peloistaan, uskaltaa avata suunsa ja antaa mennä. Julkeasti, hetkeksi ilman itsekritiikin halvaannuttavaa vaikutusta. Sellainen tekee ihmiselle välillä hyvää, vaikka sinne pääseminen voi olla vaikea ja kivuliaskin prosessi.

 Muutama opiskelija on havainnut matomaisen, kiemurtelevan virtauksen kropassaan kiinaa puhuessaan. Jotain siitä näkyy esimerkiksi tässä Emman, Annuskan ja Paavon kohtauksessa:





Joitain erojakin opiskelijoiden kokemuksissa aikaisempiin vieraskielisiin proggiksiimme verrattuna kuitenkin on, kuten se, että italian ja espanjan kielen mukana hahmoihin ujuttautui kieleen liittyviä stereotypioita macho-miehistä ym. Kiinan kielessä tällaista kuvastoa on käytössä vähemmän, ja muutamat opiskelijat ovatkin kertoneet, että hahmoista on tullut oudompia ja leikkisämpiä, jopa vähemmän stereotyyppisesti "sisäkköjä", "naistennaurattajia" ym, mitä teksti olisi antanut olettaa.

Mutta nyt täytyy mennä laittamaan ripsiin väriä, sillä Kiinan suurlähetystöstä tulee tänään väkeä katsomaan ja käymme ennen esitystä syömässä. Tervetuloa katsomaan esitystä! Toivottavasti siitä välittyy jotain Akun kokemuksesta: "Kiinassa tajusin, että teatterin tehtävä on vuorovaikutus, rakentaa siltoja erilaisten ihmisten välille ja voimistaa yhteenkuuluvuuden tunnetta."



tiistai 21. toukokuuta 2013

Turistin elämyksiä Guangzhoussa

 Tässä hiukan muita vaikutelmia matkaltamme kuin oma esityksemme.

Suurin elämys esityksemme vastaanoton lisäksi oli vierailu Kanton-oopperan harjoitussalissa, jossa alan huiput näyttivät meille kolme erilaista näytettä oopperasta, jonka juuret ulottuvat Yuan-dynastiaan 1200–1300-luvuille. Kanton-oopperan esiintyjien on osattava näyttelemisen, laulamisen ja musiikin lisäksi akrobatiaa ja muuta tarkkaa kehonhallintaa. Silmien liikekin oli koreografioitua. Taiturit alkavat opiskella ammattiinsa 10–12 -vuotiaina ja koulutus kestää kuusi vuotta.


Huomattavasti haaleampi elämys oli käydä katsomassa Teatteri 13:ssa heidän tulkintaansa Shakespearen Venetsian kauppiaasta. Vaikka meidän opiskelijat ovat sitä mieltä, että kiinaa ei voi liikkumatta puhua, paikalliset näyttelijät osoittivat, että samanlaista pönötystä Shakespearen esittäminen siellä on kuin usein muuallakin. Yhdellä näyttelijällä ei ollut muuta liikettä kuin käsien levittely ja epätietoisuutta hän ilmaisi rynnistämällä toistuvasti n. puolentoista metrin päähän puhuvasta vastanäyttelijästä. Hauskaa kyllä oli huomata, että kieli, joka viime marraskuussa oli käsittämätönta tsingtsongia, on alkanut avautua ja huomasin tunnistavani sanoja sieltä täältä ja jopa ymmärtäväni jotain. Tärkeintä oli kuitenkin havaita se, että kiinalainen näyttämöpuheemme ei ollut tolkuttoman kaukana paikallisten, hyvien puhujien kiinasta.

 Puheteatteria suurempi elämys oli käydä buddhalaisessa temppelissä, joka löytyi vilkkaiden ostoskatujen siimeksestä. Paikoissa, joissa harjoitetaan rukousta ja mietiskelyä, on aina puhdistava ja rauhoittava ilmapiiri, on jumala läsnä sitten missä muodossa hyvänsä. Hun opastuksella sytytimme suitsukkeet Buddhalle toivottuamme ensin jotain. Minä toivoin, että osaisin olla tyytyväinen elämääni juuri sellaisena kuin se kulloisenakin hetkenä näyttäytyy, haikailematta muuta. Temppelissä tämän ajatteleminen oli helppoa, kiivailla ostoskaduilla vaikeampaa.

Temppelissä ei saanut kuvata, mutta sisäänkäynti kadulta näytti tältä:



Olen kerran aiemmin ollut Kiinassa, muistaakseni vuonna 1996. Katsellessani nyt Guangzhoun keskustaa oli vaikea uskoa, että kyse on samasta maasta, koska kehitys ja kaupallistuminen on ollut niin hurjaa. Hyvä puoli oli se, että ihmiset ovat erilaisia kuin silloin, vähemmän umpimielisiä ja epäluuloisia. Länkkäri ei ole enää ihmetyksen aihe, joskin kyllä aika ajoin tuijotuksen kohde. Huono puoli oli järkyttävä tavaranpaljous ja rättikauppojen määrä. Kaikenlaista valoshowta ja pilvenpiirtäjää oli tarjolla:



Viimeisen suuren elämyksen saimme juuri ennen kotimatkan alkua, maistiaiset kalligrafiakurssista. Heti kyllä ymmärsi taidon meditatiivisen ja keskittymistä vaativan luonteen.  "Kirjoitettu kieli on maalausta ja puhuttu kieli on musiikkia", ihmetteli Aku tänään Aamulehden haastattelussa (21.5.2013, B 15) kiinan kieltä.

Tässä Aadolfit kalligrafiakurssilla:


torstai 16. toukokuuta 2013

Rock-tähdet Kiinassa


Niin paljon tarjosi Guangzhou elämyksiä lyhyessä ajassa, että siellä oli vaikea istua alas ja muuttaa kokemukset sanoiksi. Tätä kirjoittaessa olen jo kotona, yritän pysytellä hereillä (yli vuorokauden kestänyt matkustaminen ja viiden tunnin aikaero ei tee aivotoiminnalle hyvää) ja kertoa edes jotain.
Lähes esityksen alkuun asti  jatkui kaikenlainen tekniikan, rekvisiitan, soittimien hankinta ja säätäminen.  Edellisenä päivänä paikalle saatu jatkojohto oli seuraavana aamuna poissa. Kysymykseen missä johto on, vastaus oli: ”It’s gone.” Vastaavat, hieman absurdit tilanteet seurasivat toisiaan niin tiuhaan tahtiin, että Make harmitteli, ettei reissusta tehty dokkaria, koska ”Filkkarien pääpalkinto meni sivusuun”. Lindénin Heidillä ja Ihanuksen Petrillä oli kyllä  ajatus tehdä reissusta dokkaria, mutta näin lyhyellä valmisteluaikataululla idea ei ikävä kyllä löytänyt tuottajaa.
Make ei kuitenkaan pienestä hätkähdä, eikä myöskään jumiudu ideoihinsa, joten jos joku juttu ei sujunut juuri niin kuin oli ajateltu, Make haki toisia ratkaisuja. Leveää näyttämöä sai verhoilla sopivasti rajattua ja lopulta näyttämö näytti ihan hyvältä. Paikalliset opiskelijat auttoivat kyllä parhaansa mukaan, mutta esimerkiksi tekniikan pojat olivat kaikki harjoittelijoita, eivät ammattilaisia.
Itse ystävyyskaupunkijuhlassa oli meidän lisäksi yksi kiinalaisten tanssi- ja yksi perinteisillä soittimilla luotu musiikkiesitys. Koko homman kenraaliharjoitusta veti taidealojen pääope Miss Tu, joka oli siviilissä ystävällinen, mutta osoitti todeksi Hun kertoman, että Kiinassa opettaminen tarkoittaa usein tyytymätöntä, käskevää kailottamista mikrofoniin, vaikkei olisi mitään syytäkään. Kävi ilmi, että hän olikin käynyt armeijan. 

Esitykset usein tekstitetään Kiinassa, koska kaikki eivät suinkaan puhu samaa kieltä, vaikka lukevatkin samoja kuvamerkkejä. Niinpä meidänkin esitys tekstitettiin ja ennen esitystä minua harmitti, että kiinankielinen tekstitys oli hoidettu niin, että yleisö näki monta repliikkiä kerralla. Pelkäsin, että spontaani ilo nasakoista repliikeistä himmenee, jos yleisö lukee ne ennen kuin näyttelijä on sanonut repliikin. Pelko hälveni kuitenkin heti esityksen alettua, kun jo ensimmäisten repliikkien kohdalla yleisö taputti ja nauroi. Vastaanotto oli välitön, iloinen ja vuorovaikutteinen. Jos joku näyttelijä jännityksissään unohti repliikin, yleisö kannusti vimmatusti ja palkitsi ponnistukset aplodein.  Ensimmäinen ”What?” kuiskaajana toimineelle Hulle taisi tulla Akulta ja tämän jälkeen useat ihmiset yleisöstä huusivat puuttuvan sanan, jos joltain näyttelijältä unohtui.

Anteeksi muuten kehno kuvaus. Nauratti ja itketti ja jännitti niin, että kädet tärisi. Olin pakahtua ylpeydestä, kun katselin opiskelijoita ja samalla haikeana ajattelin, että jääköhän tämä meidän viimeiseksi vieraskieliseksi esitykseksemme ulkomailla. Jos jää, tunnen vain kiitollisuutta siitä, että monivuotinen hanke loppui näin hienosti.
Näyttelijät olivat lumoavia ja virtaavia. Esityksessä toteutui se, miksi olemme vieraskielisiä juttuja tehneet jo vuodesta 1995 (tämä oli kahdeksas reissu). Taas pääsimme outouksien kautta olennaisuuksiin. Puhe laskeutuu aivokuorelta ja alkaa liikuttaa ja muokata kroppaa, puhe on kokonaisvaltaista liikettä. Tässä kehollisessa metamorfoosissa esimerkiksi Paavo Aadolfina minusta kummallisesti näyttääkin aasialaiselta:

Esityksen loputtua  aplodit olivat hurjat. Moneen kertaan sain kuulla ihmettelyä, miten hyvin näyttelijät puhuvat esityksessä kiinaa, vaikkeivat puhu sitä muuten ollenkaan. Juhla päättyi siihen, että meidän opiskelijat lauloivat opettelemansa kiinalaisen laulun ja kiinalaiset opiskelijat varsin herttaisesti ja kamarikuoromaisesti Oman kullan silmät. Tässä tanssijat, muusikot ja näyttelijät juhlan jälkeen, meidän opiskelijat komeiden kukkalaitteiden kanssa:



Näyttelijät saivat esityksen leikkiä rocktähtiä: varsinkin pitkät ja pitkätukkaiset Veijon esittäjät Aku ja Markus aiheuttivat jopa pientä hysteriaa. "You are so handsome" ja kikatusta kuului monen tytön suusta. Kaikki halusivat samaan kuvaan tähtien kanssa, muutama tyttö jopa meni polvilleen ja kiljui. Hämmentävää, kun kyse oli kuitenkin yliopisto-opiskelijoista, eikä kolmetoistavuotiaista tytöistä. Osa kyllä myös näytti ikäistään paljon nuoremmalta, osittain siroutensa, osittain pukeutumisensa (minihame ja pitsikauluksinen paita) vuoksi.
Tällainen epäkyyninen, vilpitön innostuneisuus  ja kiinnostus oli merkillepantavaa muutenkin monissa tapaamissamme guangzoulaisissa. Me kaikki pidimme ja liikutuimme kovin yhden katuravintolan pienikokoisesta tarjoilijatytöstä, jonka ikää oli täysin mahdoton arvata, koska se olisi voinut olla mitä vain 12-30:n ikävuoden väliltä. Hän osoittautui parikymppiseksi, mutta jotain aseistariisuvan suloista ja lapsenomaista hänen ilossaan ja palvelemishalussaan oli. Rahojen laskemisen kanssa hänellä oli paljon vaikeuksia, mutta hän hieroi hartiat, asetteli asiakkaan laukut tuolille ja hymyili lakkaamatta. Hän on juuri sellainen ihminen, jolle ei koskaan toivoisi mitään pahaa. Ei esimerkiksi sitä, että joku länsimaalainen sikaniska löytäisi hänet ja hyväksikäyttäisi hänen luottavaista ystävällisyyttään. Opiskelijat kävivät ennen lähtöämme viemässä hänelle sydänkorun, kun sitä ennen hän oli jonkun avustuksella kirjoittanut riipaisevasti paperille: Make Friends.
Esityksen jälkeen menimme yhdessä kiinalaisten ystävien kanssa syömään. Kiinalainen tapa tilata useita ruokalajeja, jotka kiertävät ihmiseltä toiselle pöydän keskellä olevan pyörivän levyn avulla, on sosiaalinen ja leppoisa tapa syödä. Kaikki olivat onnellisia ja helpottuneita. Hieno, mieleenpainuva ilta kaiken kaikkiaan.
Seuraavana päivänä roudattiin kamat pois esityspaikalta ja vietettiin loppupäivä vapaata. Osa meistä kävi rauhoittumasa Yexiun suuressa puistossa ja fiilikset olivat edellisen päivän jäljiltä tällaiset:

Lisää Guangzhou-kuvia ja kertomuksia tulee jälkijättöisesti ensi viikolla. Huomenna lähdemme tutustumismatkalle perjantai-illaksi ja lauantaiksi Turun kaupunginteatteriin katsomaan esityksiä. Tällä välin täällä on tullut niin kesäistä, että sunnuntaina puolestaan on pakko päästä mökille työntämään sormet multaan. Ensi viikkoon siis, jolloin meillä on Montun esitykset.

torstai 9. toukokuuta 2013

Ni hao!

Kiinan muuri rakennettiin aikanaan suojaamaan Kiinaa barbaarien hyökkäyksiltä, ja sen jälkeen avuksi on tullut vielä toinen muuri, palomuuri netissä, joka estää minua bloggaamasta täältä. Joten lähetin tekstin sähköpostitse ja Nätyn teatterisihteeri Tuula laittoi tämän ystävällisesti nettiin.
Terveisiä siis Kiinasta. Saavuttuamme vuorokauden mittaisen matkustamisen jälkeen maanantai-iltapäivällä Guangzhouhun, meidät vietiin heti  buffet-pöytien ääreen tervetuliaisillalliselle. Olisimme toivoneet suihkussakäynti- ja vaatteidenvaihtomahdollisuutta, mutta siihen ei kuulemma ollut aikaa, joten olimme hienossa hotellissa pukeutuneina  verkkareihin ja matkustushikeen. 

Hymyilevän vastaanoton jälkeen kuulimme heti, että ystävyyskaupunkitapahtuman liput olivat menneet kahdessa päivässä, joten meitä odottaa perjantaina täysi salillinen, 1200 henkeä! Esityksen pääsylippu näyttää näin koristeelliselta:

Sitten meidät vietiin bussilla majapaikkaan ja täällä siis ollaan, 13 miljoonan asukkaan Guangzhoussa, tarkemmin ottaen  suurella, eteläisellä kampuksella University Islandilla. Asumme mukavasti yliopiston asuntolassa ja matkat harjoittelu- ja esintymispaikkoihin ovat lyhyet. Välillä on epätodelliset Truman Show –fiilikset, koska koko paikka tuntuu lavastetulta ja kaikki ihmiset 19-vuotiailta. Kovin kauas ei tosin tarvitse mennä, kun löytyy avoviemäreitä ja muuta elämänhajuista.
Ensimmäiset päivät ovat kuluneet treenaillessa ja hankkiessa tarvikkeita näytelmää varten. Jälkimmäinen on ollut melko hankalaa. Avuksemme on annettu avuliaita, mutta kokemattomia opiskelijoita, jotka yrittävät kyllä parhaansa, mutta näyttävät kauhistuneilta kun kerromme, että tarvitsisimme tyhjiä maalipurkkeja, joihin pää mahtuu sisään. Hanno ja lavastaja Make lähettivät kyllä ohjeiden mukaan hyvissä ajoin etukäteen luettelon valokuvineen tavaroista, jotka pitäisi hankkia paikan päältä, mutta luettelo on jäänyt täällä johonkin pomon pöytälaatikkoon, koska tytöt, jotka asiat täällä käytännössä hoitavat, eivät olleet koskaan nähneetkään sitä. Tänään Hu saapui paikalle ja oletamme, että asiat alkavat sujua paremmin, koska hän tuntee näytelmämme ja meidät.
Tytöt ovat myös herttaisen huolissaan meistä: heidän mielestään olemme jatkuvasti alttiina kaikenlaisilla vaaroille, jos liikumme tai syömme hiukankin yliopistoalueen ulkopuolella. Liikuttavimmillaan tämä oli silloin, kun pikkuruinen tyttö oli huolissaan siitä, että hän ei hetken aikaa tiennyt, missä Hanno on.
Mutta kaikki hyvin täällä. Aikaero- ja matkustusrasitus alkaa hävitä ja viime yönä uni maistui moskiittoverkon suojissa jo hyvin. Kaksi ensimmäistä päivää sujui kuumuudessa kuivin jaloin , mutta sitten saatiin useamman tunnin näyte monsuunista, ja ihmiset alkoivat seilata lainehtivilla kaduilla happosateenvarjot purjeinaan. Emmalle sade aiheutti käsivarsiin punotusta ja muutamat valittivat kutinasta, minä muiden mukana.

Sateen rummutus esiintymispaikan kattoon aiheuttaa myös meluhaitan, mutta onneksi saimme lavan eteen muutaman mikrofonin ja hyvin avatulla suulla ja suunnatulla äänellä puhe kantaa taakse asti.
Ruoka on hyvää ja halpaa (maksoin opiskelijakanttiinissa syömästäni kolmesta pienestä kasvisruoasta ja riisistä yhteensä 60 senttiä), mutta ravintoloissa ja kaupoissa menee helposti ostaminen arpapeliksi, koska useimmiten kaikki lukee vain kiinaksi. Olen opetellut  ”en syö lihaa” kiinaksi ja se on ollut hyödyllinen lause.
Mutta nyt nukkumaan, lupasin pitää aamulla opiskelijoille joogatunnin. Kello on täällä jo yli puolen yön, Suomessa vasta hieman yli seitsemän illalla. Huomenna on iltapäivällä ohjelmassa yhteistreenit ystävyyskaupunkijuhlan muiden esiintyjien kanssa. Seuraavan kerran bloggaan, kun esitys on ohi.

lauantai 4. toukokuuta 2013

Matkaan lähden, mulla kauas menolippu on.

No niin, matkalaukku on pakattu (pohdintaa aiheutti mm. se, millaiset kengät pitää ottaa, kun ulkona on 28 astetta lämmintä ja kaatosade; Guangzhoussa on monsuuniaika). Jokainen on ottanut puvustonhoitajamme Tiina Helinin avustuksella matkalaukkuunsa proggikseen liittyviä tavaroita: minulla on mm. julisteita, ompelulaukku ja lahjoja kiinalaisille isännille, näyttelijöillä tietysti omat esiintymisvaatteensa.

Perjantaina oli yleisölle avoin läpimeno ja katsomo oli niin täynnä, että osa joutui istumaan portailla. Vaihto-opiskelijamme Django ja Hu olivat houkutelleet paikalle paljon maanmiehiään ja -naisiaan. Pääsimme aloittamaan myöhässä, koska kiinalaiset näköjään ovat sitä mieltä, että jos esitys alkaa klo 19, paikalle voi mainiosti saapua klo 19.10. Hanno ilmeisesti kyllästyi odottamaan ja oli laittanut esityksen käyntiin, kun minä olin vielä noutamassa yhtä yliopiston käytäville eksynyttä. Django, joka ei osaa sanaakaan suomea, hoiti urheasti ja parhaansa mukaan suomalaista tekstitystä siihen asti, kunnes juoksin paikalle.

Kiinalaiset reagoivat huvittuneesti esitykseen samoissa paikoissa kuin viimeksi, ja sen verran olen jo käännökseen tutustunut, että Chapman Chenin sanavalinnat tuntuvat uppoavan hyvin (silloin kun teksti äänitettiin nauhalle, jouduttiin välillä keskeyttämään tallennus, koska kiinalaiset lukijat nauroivat niin makeasti). Eli naurua tuntuu synnyttävän ennen kaikkea esitys ja teksti, ei niinkään hassulta kuulostava kiinan puhuminen, vaikka sekin varmaan saa ilosta osansa.  Ajatus heikosta, naisten armoilla olevasta miehestä tuntuu kiinalaisista olevan erityisen huvittava. Pelkästään näytelmän nimi on aiheuttanut  naurua, kun julisteita on viety kiinalaisiin ravintoloihin.

Laitan tähän vielä pari kuvaa kampaamo Salon Veijosta.  Veijon esittäjillä Akulla ja Markuksella on kummallakin pitkät hiukset ja heidän pitää esitykseen tehdä Veijolle soveltuva niljakas kampaus. Minun oli tarkoitus alunperin auttaa heitä tekemään Helinin Tiinan suunnittelema kampaus, mutta Veijot osoittautuivat taitaviksi frisyyrin tekijöiksi, eivätkä kaipaa apua (sitä paitsi olen aika kömpelö tällaisissa asioissa, joten tuskin minusta paljon apua olisi ollutkaan).

Aamulehdessä olikin tänään (5.5.13/B21) artikkeli näyttelijösitä, jotka ovat joutuneet opettelemaan jonkun taidon, kuten keihäänheiton tai kitaransoiton, rooliaan varten (jutussa oli mm. Nätyltä valmistunut Joni Leponiemi, joka näyttelee kirjaimellisesti polvillaan Jyväskylän kaupunginteatterin Shrek-musikaalissa). Tohvelisankarissa kiinan kieli ei ole ainoa uusi asia, jota tekijät ovat opetelleet:



Mutta nyt matkaan. Aamulehdessä (B23) kerrottiin myös golfaaja Mikko Ilosesta otsikolla "Ilonen hakee täysosumaa Kiinasta". Otsikko sopii meihin myös.

Päivitän blogia Kiinasta, mikäli se vain on mahdollista (esimerkiksi Facebookia ja You Tubeahan ei Kiinassa voi käyttää, mutta luulisin että tämä onnistuu). Jollei muuten niin lähetän sähköpostia toimistohenkilökunnallemme, joka saa liittää tekstin tänne blogiin. Stay tuned!









torstai 2. toukokuuta 2013

Tää on viimeinen taisto




Työn orjat eivät Montun yöstä nousseet tänä vappuna, vaan työn juhlaa vietettiin työn merkeissä. Ja hyvä niin: juttu on napakoitunut (kesto on juhlallisuuksiin sopiva tunti ja vartti), puheet tarkentuneet ja näytteleminenkin on alkanut tuntua mahdolliselta kiinan puhumisen lisäksi.

Vapunpäivänä oli läpimeno, johon saimme kiinalaista koeyleisöä. Väittivät suurimmaksi osaksi ymmärtäneensä mitä puhuttiin ja reagoivat repliikkeihin. Erityisesti heitä tuntui naurattavan Veijon repliikki: "Voitko naida näin nolon miehen?".

Läpimenon pikantti yksityiskohta oli se, että kiinalaisten vanavedessä katsomoon ui hyvin nesteytetty, puolitajuton teekkari, jonka poistin katsomosta siinä vaiheessa, kun hän oli kuolannut eteensä lammikollisen. Mikäli kaveri myöhemmin mitään muistaa, hän ehkä ajattelee, ettei humalansa takia tajunnut mitään näyttelijöiden puheista. Luulen, että se pieni yksityiskohta, että näytelmässä puhutaan kiinaa, meni häneltä ohi.

Tästä välikohtauksesta huolimatta oli pirteä läpimeno. Näyttelijät jännittivät kiinalaista yleisöä, ja puheita meni esitysenergioissa eilistä enemmän sotkuun, mutta oli hyvä, että näyttelijät saivat nyt tuon kokemuksen.

Jo aiemmissa vieraskielisissä proggiksissa huomattiin, että mitä enemmän näyttelijät uskalsivat keskittyä puheen artikuloimiseen ja revitellä sillä, antaa puheen jäsentää kehollisuutta näyttämöllä, sitä energisempi lopputulos ja sitä enemmän puheesta sai selvää. Tämä pitää paikkansa taas. Tällä kertaa kiinalaiset kiittivät artikulaatiota, mutta toonien tarkkuus vaatii vielä työtä.  Varsinkin kun tunteet lähtevät liikkeelle ja ääni voimistuu, myös toonit luisuvat paikoiltaan. Samoin äänen muuntaminen tulee vahingossa muuntaneeksi toonikoreografian. Tämä kaikki on toki ymmärrettävää, koska suomen kielessä äänenkorkeus ja korkeusvaihtelu reagoivat vapaasti tunteisiin ja tarkoitusperiin.

Mandariinikiinan toonit näyttävät tältä (pystyakselilla äänenkorkeus, vaaka-akselilla aika):




Vaarana vaanii myös se, että kun repliikit osataan, alkaa puheen rapautuminen "luontevaksi" ja löystyminen, jolloin puhenopeus nousee ja artikulaatio ei pysy perässä, vaan hakee turvapaikkaa tottumuksesta. Vierasta kieltä puhuessa tottumus ohjaa mielellään kieltä suussa etsimään äänteet mahdollisimman läheltä äidinkielen äänteitä. Sitä parempi lopputulos kuitenkin tulee, mitä kauemmaksi uskaltaa horjahtaa näistä tuttuuksista ja antaa kielensä vaeltaa outoihin, uusiin paikkoihin suussa (mandariinikiinassa tällaisia äänteitä ovat esimerkiksi retrofleksiiviset sh, zh ja r -äänteet, joissa kielen kärki taipuu suussa taaksepäin).

Myös vokaaleissa on meille outoja. Tässä kielen asemaa kuvaavassa taulukossa (jonka pystyakseli kuvaa sitä, kuinka ylhäällä kieli on suhteessa kitalakeen eli kuinka auki suu on ja vaaka-akseli sitä, kuinka edessä kieli on suussa) on suomalaiset vokaalit ympyröity sinisellä, kiinalaiset punaisella. Erityisesti keskivokaalit, esim i-äänne, jossa kieli ei ole niin edessä suussa kuin suomen i:ssä (kuvassa ylhäällä keskellä),  ovat hankalia:



(Lähde: http://sarajaaksola.com/blogi/?p=1317)




Mutta vappuhattua nostan kyllä opiskelijoiden puurtamiselle. Vera kertoi, että kasvojen lihakset ovat väsyneet kiinan jauhamisesta. Antaumuksellisesti on artikuloinut myös mm. Hegy, jonka molemmat suupielet ovat haljenneet puhumisesta!


Sillä välin kun opiskelijat ovat taivutelleet kieltään ja harjoitelleet kohtauksia, minä olen istunut tietokoneen ääressä väsäämässä suomenkielistä tekstitystä. Eilen sain sen viimein valmiiksi, 730 diaa. Siinä on ollut oma hommansa, koska mandariinikiina ja suomi ovat kovin erirytmisiä kieliä. Yhdelle dialle ei tekstiä voi paljon laittaa, että se mahtuu näytölle ja että luettavuus ja rytmi säilyy. Lauseita on ollut pakko lyhentää, mutta olen yrittänyt olla pahoinpitelemättä Jotunia.

Huomenna perjantaina on yleisölle avoin, tekstitetty läpimeno Teatterimontussa klo 19. Tervetuloa sinne!

 Sitten alkaa pakkaaminen ja sunnuntaina pitkä matka Guangzhouhun. Täytyy varustautua lukemisella, musiikilla ja muulla ajanvietteellä, koska odotamme konetta viisi tuntia Pariisissa ja sitten lennämme yön yli Kiinaan.

Päitä ei ole syytä laittaa pensaaseen eikä liioin maalipyttyihin (kuten esityksessä), vaan nupit voi pitää ylpeästi pystyssä, koska opiskelijat ovat tehneet lujasti töitä. He ovat hämmästyttäneet minut jälleen kerran oppimiskyvyllään ja myös kärsivällisyydellään pitää yllä hyväntuulista meininkiä. Tunnelma on säilynyt harjoituksissa pääosin hyvänä, vaikka hermot yhdellä ja toisella ovat aika ajoin tiukoilla, työtä on ollut paljon, aikaa rajallisesti ja vaikeusrima ennätyskorkeuksissa.




Minkä kuulet, unohdat. Minkä näet, muistat. Minkä teet, opit. (Kiinalainen sananlasku.)

sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Ain laulain työtäs tee

Viikko aikaa lähtöön!

Kulunut viikko päättyi mm. kahvinjuontiin lehdistötilaisuudessa, jossa näytettiin pari kohtausta maistiaisiksi. Sen jälkeen median edustajat saivat kysellä näyttelijöiltä heidän kokemuksistaan kiinaksi näyttelemisestä. Paikalla oli myös kaupungin edustajia.

Näyttelijät kertoivat mm. että tämä on väistämättä erilainen reitti harjoitella, on luetettava kehoonsa enemmän ja sidottava teksti kroppaan. Annuska kertoi, että hän tuntee käyttävänsä ääntään ja kehoaan eri tavalla kuin suomeksi näytellessä. Emma kertoi, että hänellä on kipeytynyt lapaluiden väli uudenlaisesta elehtimisestä, jota kiinaksi puhuminen on tuonut kylkiäisiksi.

Kiinnostavaa muuten on, että molemmat Juulian esittäjät puhuvat korkeammalta kuin suomeksi. Kysyin, onko se ollut tietoinen valinta, mutta Ella ja Annuska kertoivat sen tapahtuneen itsekseen kiinan kielen myötä. Ehkä toonit, ehkä mielikuva kiinan kielestä houkuttelee korkeampaan puhumiseen. Sinällään se sopii mainiosti Juulian rooliin, eikä kiinalaisillakaan ole varmasti mitään sitä vastaan, sillä kiinassa arvostetaan korkeaa naisääntä (mikä kuuluu hyvin heidän musiikkiperinteestään).

Musiikista puheenollen, viime viikolla näyttelijät harjoittelivat Nätyn musiikin opetuksesta vastaavan lehtorin Arla Salon kanssa näytelmään tulevien kappaleiden lisäksi kiinalaista laulua. Guangdong University of Foreign Studies toivoi, että me harjoittelemme heidän valitsemansa kiinalaisen biisin ja me lähettäisimme heille harjoiteltavaksi suomalaisen laulun, jotka sitten lauletaan yhdessä juhlassa. He toivoivat myös, että olisimme laulaneet yhdessä We are the Worldin, mutta siinä vaiheessa korniusmittari näytti sen verran räikeän punaista, että ystävällisesti toivoin, että jos pidättäytyisimme vain näissä kahdessa biisissä ja jättäisimme amerikkalaisuudet väliin. Ja niinpä siis Kiinassa harjoitellaan Oman kullan silmät -laulua ja meidän opiskelijat tätä:


Tällä viikolla lavastaja Make Mäkiranta ja Hanno ahkeroivat valokuvat ja listan tarvikkeista ja rekvisiitasta, joita Kiinassa tarvitsemme esityksen pystytystä varten ja lähettivät ne Kiinaan. Emme vie juuri muuta esityksestä kuin näyttelijöiden vaatteet Kiinaan, kaikki muu on tarkoitus hankkia sieltä. Ensimmäiset päivät Kiinaan saapumisen jälkeen kuluukin siinä, että Hanno hakee tarvikkeita, Make pystyttää esitystä ja hoitaa valoja ja minä yritän ratkoa, miten opiskelijoiden äänet saadaan kuuluviin 1200 henkeä vetävässä juhlasalissa.

Muidenkin päivien ohjelmasta tuli selkoa tällä viikolla. Esityksemme jälkeinen päivä on purkupäivä, mutta sen jälkeen on tiedossa visiitit Guangzhou Drama Art Centeriin, (jossa näemme esityksen Shakespearen Venetsian kauppiaasta) ja  Guangdong Yue Opera Theatreen. 

Mutta sitä ennen viikko tiukkaa harjoittelua. Huilasimme tämän viikonlopun, mutta työväenjuhlaa vappua aiomme viettää työn tuiskeessa. 

 

tiistai 16. huhtikuuta 2013

Henkilöiksi muuttuneita suhuäänteitä ja muita luonnottomuuksia


       (kuva: Jonne Renvall)
Äänimaisema Nätyllä on muuttunut eksoottiseksi. Kiinan toonit kaikuvat käytävillä ja niihin sekoittuu vanhat suomalaiset laulut, joita näytelmässä lauletaan. Tätä kirjoittaessa opiskelijat harjoittelevat viereisessä huoneessa Pyynikki-valssia. Myös plarit ja muistiinpanot muuttuvat yhä kryptisemmiksi.  Tässä on Hegyn muistikirjasta sivu, johon hän on merkinnyt repliikkiensä toonit ja suhuäänteet kohtauksessa 2:14


Opettelun alussa Hegy keksi erilaisille suhuäänteille omat henkilöhahmot auttamaan muistamista:



Viime perjantaina näytelmä kahlattiin ensimmäistä kertaa kiinaksi näyttämöllä läpi. Itse en valitettavasti ollut vatsataudin takia tapahtumaa todistamassa, mutta Annuska kertoo:

"Eilen, perjantaina, oli eka kiinankielinen läpimeno esityksestä. Koko viime viikko oltiin siis rakenneltu kohtauksia Hannon kanssa, ja nyt sitten käytiin alusta loppuun läpi, mitä meillä on valmiina, ja upotettiin kiinankielinen puhe mukaan kohtausten toimintoihin.

Itselle jäi yllättävänkin optimistinen olo tuosta läpäristä.Muutaman kohtauksen repliikit menivät jo ulkoa, jopa melkein sujuvasti. Kaikkiaan olen opetellut ulkoa tähän mennessä viisi kohtausta, mutta tuossa toimintojen tiimellyksessä vuorosanat pääsivät monessa kohtaa unohtumaan. On aivan eri asia puhua vuorosanoja paikallaan istuen, pelkkään puhumiseen keskittyen, kuin yleisön (jonka tässä tapauksessa muodostivat esityksen toisen puoliskon näyttelijät eli vanhat tutut luokkakaverit) edessä oikeasti lavalla toimien.

Tuli hyvin selväksi, että repliikkejä ja niihin liittyviä toimintoja täytyy alkaa treenaamaan ja toistamaan satoja kertoja. Nyt ei voi missään nimessä luottaa jonkin sortin luonnolliseen näyttelemiseen, vaan kaiken täytyy olla tarkkaan ohjelmoitua. Luonnollisuus on nimittäin kaukana siitä tilanteesta, kun puhuu kiinaksi repliikkiä, jonka sisältöä ei tarkalleen muista, ja yrittää siinä samalla olla  kontakissa toiseen näyttelijään ja tehdä jotain, esim. pukea mekkoa päälleen. Tuntuu lähinnä siltä, kuin yrittäisi kaivaa muististaan lukioaikaisia kemiantunnin oppeja, rakentaa Ikean hyllyä ilman ohjeita ja kommunikoida avaruusolion kanssa, kaikki yhtäaikaa. Eli ei tunnu kauheen luontevalta.

Vaan saatiinpaa näytelmän luonteen mukaisesti paljon ainakin komiikkaa lavalle, jopa enemmän kuin tekstiin on kirjoitettu. Hu, joka on sparraamassa meidän kiinankieltä nauroi välillä makeasti, kun toonit ja kirjaimet muuttivat muotoaan näyttelijöiden suussa. Täytynee kysyä, mitä tulikaan suustaan päästettyä."


Luontevuuden kysymyksen (joka käsitteenä itsessään on ongelmallinen) voi tosiaan unohtaa vieraskielisessä näyttelemisessä, vaikka se on usein aluksi vaikeaa.  Sisällön pureskelu vaihtuu sanojen maisteluun, oma keho antautuu vieraan kielen vietäväksi. Eleet lisääntyvät, muuttavat muotoaan.

Aiemmissa Nätyn vieraskielisissä produktioissa jotkut harmittelivatkin, etteivät uskaltaneet ja osanneet päästää irti sisältökeskeisen näyttelemisen konventioista ja leikitelleet enemmän puhumisen intensiteetillä ja kehon muuntumisella. Yksi espanjaksi näytellyt poika kertoi haastattelussa: "Mä yritin liikaa sitä, että siitä tulis ymmärrettävää kieltä. Ärsyttävän vähän hain sitä, että bongais sieltä sanoja, mitkä olis nastaa laukasta takaseinään".

Pelko oudon edessä on toki ymmärrettävää. Silti ihmettelen sitä, miten paljon vieraskieliset produktiomme aiheuttavat välillä joissain ammattinäyttelijöissä vastustusta, ikään kuin olisimme ravistelemassa jotain, mihin ei saisi koskea. Väitöskirjaa tehdessäni huomasin, että tieteen puolella ihmiset suhtautuivat usein uteliaammin ja myönteisemmin hankkeeseemme kuin jotkut teatterintekijät. Viimeksi pari viikkoa sitten yksi tamperelainen näyttelijä närkästyneenä piti vieraalla kielellä näyttelemistä hölynpölynä, joka ei kuulu näyttelijäkoulutukseen. Tottakai tarinateatterin tekijänä ymmärrän ja kunnioitan näyttelijän perustehtävää tarinan kertojana mutta voihan merkityksiä välittää muullakin kuin sanojen symbolisella tasolla. Sanan fyysisestä ilmiasusta, puheen prosodiikasta ja kehollisuudesta löytyy paljon merkitysalueita, jotka jäävät usein symbolisen merkitystason dominanssin vuoksi tiedostamatta.  Vieraalla kielellä näytteleminen on yksi tapa herätellä näitä hämäriä, liukuvia merkitystasoja näyttelijän käyttöön. Perusteatterin tekemiseen voi tämän jälkeen palata toivon mukaan niin, että korvat ovat havahtuneet kuulemaan näitä merkitystasoja myös omasta äidinkielestä.

Yleensä näyttelijät, jotka ovat itse näytelleet muullakin kuin äidinkielellään, ymmärtävät kyllä mielekkyyden tässä mielettömyydessä. Esimerkiksi Jarmo Mäkinen, joka on näytellyt Ruotsissa paljon, on ollut kiinnostunut Nätyn vieraskielisyyksistä ja kertonut omasta epätodellisuuden tunteestaan "toisena olemisessa". Kiitos siitä!

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Yliopiskelua yliopistossa


Vera lähetti kuvaamansa videon, jossa Annuska ja Ella opettelevat ulkoa repliikkejään. Se on takkuista touhua. Hiuksille ja muutenkin.

Huomenna alkaa uusi viikko ja opettelu jatkuu. Kärsivällisyyttä kysytään, koska repliikit pitää ylioppia, toistaa toistamisesta päästyään vielä silloinkin, kun luulee ne jo oppineensa. Tällainen yliopettelu on ylioppilaillekin vaikeaa, sillä se poikkeaa suomenkielisisten repliikkien opiskelusta, jossa sisältö auttaa muistamaan. Niin kauan kun vieraskielisten repliikkien opettelu tapahtuu näyttämön ulkopuolella, repliikit leijuvat ilmassa, kiinnittymättä mihinkään. Kun toiminnat täsmentyvät näyttämöllä, myös opiskelu vähitellen helpottuu ja konkretisoituu. Lihasmuisti tulee avuksi, sanat kiinnittyvät eleisiin, kaivertuvat lihaan.

Ja sen jälkeen niitä voi olla sitten vaikea unohtaa: jotkut Nätyn ensimmäisessä vieraskielisessä proggiksessa mukana olleista muistavat vieläkin joitain repliikkejään ulkoa. Ja opettelusta on sentään lähes 18 vuotta aikaa. Suomenkieliset repliikit sen sijaan usein haalistuvat muistista varsin nopeasti, kun näytelmää ei enää esitetä.

Opiskelijat alkavat löytää omia oppimisstrategioitaan: joku opettelee visualisoimalla, joku yrittää löytää samankuuloisia sanoja suomesta muistiankkureiksi, joku ajattelee lausetta laulunopiskeluna. Monet kuuntelevat uudelleen ja uudelleen nauhaa, jossa natiivit puhuvat tekstin kiinaksi. Ihminen muistaa kaikilla aisteillaan, ja kaikki keinot on syytä ottaa käyttöön. Repliikkejä voi maistella, tuntea, nähdä.

Lopussa kiitos seisoo, uskotaan siihen. Sitä ennen täytyy sietää sitä, että se horjuu ja kaatuilee.

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Lost in Translation




Tänään käytiin vaihto-opiskelijoiden kanssa plarin tekstiä vielä läpi, koska olivat löytäneet käännöksestä korjattavia asioita ja halusin vielä kielenopettajamme Jin Renin mielipiteen muutoksista. Puuha oli hidasta, koska he eivät olleet aina asioista samaa mieltä. Ongelma kai on siinä, että kääntäjä on kotoisin Hong Kongista ja käyttää käännöksessä kantonin sanoja mandariinin joukossa ja muualta Guangzhouhun muuttaneille opiskelijoille jotkut kääntäjät käyttämät sanat ovat vaikeita ymmärtää.

Kiinan kielessä on kiehtovaa se, että kirjoitettu kieli on mykkä. Kuvakirjoitus ei anna mitään neuvoja siitä, miten sana sanotaan. Kaikki kiinalaiset ymmärtävät samaa kirjoitettua kieltä, mutta he puhuvat sitä täysin eri tavoin eri puolella Kiinaa, eivätkä voi ymmärtää toistensa puhumaa kieltä.

Täällä ajattelemme usein, että ääni on vain kielen soiva alusta, mutta kun ajattelee kiinaa, tulee selvemmäksi, että ääni ei todellakaan ole osa kieltä vaan itsenäinen tekijä, joka ankkuroi puhujan olemassaolonsa ruumiilliseen perustaan. Eikä se ole oikeastaan osa ruumistakaan, koska ääni on sijoittumaton, aina saman aikaisesti kehon sisäpuolella (resonanssituntemuksina) ja kehon ulkopuolella (kuultuna äänenä). Ääni on siis välitila, sidosaine, joka solmii kielen ja ruumiin yhteen.

Oli kyllä hauskaa ja mieltämyllertävää seurata, kun kiinalaiset keskustelivat käännöksestä. Tuli eteen sellainenkin sana, josta he sanoivat, että sitä käytetään tekstissä vanhahtavasti. Vanhahtava tarkoitti noin 3000 vuotta vanhaa...

Joitakin muutoksia teimme tekstiin myös siksi, että ei tulisi huvittavia väärinkäsityksiä huolimattoman lausumisen vuoksi. Hieman väärin suhautettu sibilantti muuttaa innostavaa tarkoittavan sanan merkityksen ronskiksi suuseksiksi. Kiinaa saa siis todella puhua kieli keskellä suuta.

Kiinnostavaa oli myös kuulla kääntäjän kielikuvista: kun Jotuni puhuu "tieteellisesti hauskasta luonnonoikusta", kääntäjä kuvaa samaa mahdottomuutta vanhalla kiinalaisella taruolennolla eli kivestä esiin hyppäävällä apinakuninkaalla.